Mari

Mari istuu hiirenhiljaa olohuoneen sohvalla ja nauttii hetken rauhasta ja hiljaisuudesta.
Ennen kuin joku huomaa hänet ja huikea meteli täyttää huoneen. Kyllä hän on ikionnellinen,
kun siskot ,heidän miehet ja lapset ovat käymässä. Hetken hiljaisuus on kuitenkin välillä tarpeen,
nyt kun hän asuu äidin, isän ja pikkusiskon kanssa. Hän on tottunut hiljaisuuteen. Isosiskot ovat muuttaneet kaikki omiin koteihinsa.

Niin, hänkin on muuttanut juuri uudelle paikkakunnalle ja uuteen kotiin. Tai ei koti nyt mikään uusi ole, ikivanha huvila. Eikä vieraskaan, sillä hän on viettänyt jokaikisen kesän täällä, niin pienestä kuin voi muistaa. Tämä oli mumman ja vaarin koti ja aika monen muun suvun jäsenen sitä ennen.
Kyllähän sitä on aina puhuttu, että sitten kun äiti ja isä jää eläkkeelle, muutetaan maalle.
Eikä Mari ole sitä sen syvällisemmin pohtinut, ajatellut vaan aina että sitten joskus.
Mutta nyt se joskus on todellisuutta.

Takkatuli ritisee niin kivasti ,että välillä on pysähdyttävä kuuntelemaan vain sitä ja hiljaisuutta.
Missä kaikki oikein ovat? Nyt on maaliskuun alku, eikä kukaan ole varmaankaan mennyt ulos
tähän aikaan iltapäivästä. Kesällä on eri, kun voi vain juosta suuren lasikuistin läpi puutarhaan ja rantaan.Puutarha on niin ihana, että Mari joutuu oikein pysähtyä miettimään sitä. Puutarha on ikivanha, sitä on naiset, miehet, lapsetkin hoitaneet rakkaudella sukupolvi kerrallaan. Niin ja myös kauan sitten myös henkilökunta, joka oli palkattu kulloinkin. Marin mielestä kaikki mummaa ja vaaria aiemmin eläneet ovat ihmisiä kauan sitten. Ja olihan mummalla kesäisin huvilalla siivous
ja muuta apua. Kun Mari on oikein rehellinen, niin onhan äidilläkin ollut varsinkin siivous apua.
Mutta se on niin eri asia, kuin ennen vanhaan, kun henkilökunta asui aina kesät maalla ja talvet kaupungissa, kulloisenkin perheen ullakkotiloissa. Onkohan silloin ollut jännittävämpää elämää,
kuin nyt. Ainakaan koulussa ei käyty vaan kotiopettajatar opetti lapsia kotona. Koulu...

Voi miksi koulun täytyi tulla ajatuksiin nyt, kun Marin oli niin hyvä olla. Mutta nyt oli jo myöhäistä,
koulu oli tullut mieleen ja siellä se pysyi. Mari ei ollut paljon miettinyt koko asiaa, sillä se oli toiseksi pahin asia koko tässä muutossa. Mutta jotenkin siitä ei viitsinyt puhua äidille ,varsinkin kun Mari on nähnyt kuinka äidin silmät loistavat. Äiti ja isä sanoivat vain, että kyllähän sinä olet aina tiennyt, että me muutamme tänne. Kyllähän äidin ja isänkin piti luopua paljosta, kun tänne muutettiin. Kaupunki koti myytiin ja tilalle ostettiin pieni kaksio kaupunki käyntejä varten. Mutta nyt Mari on rehellinen itselleen, eikä yritä varsin ajatella muuta. Vaan nyt on pakko ajatella koulua, sillä ei sinne muuten voi mennä.

Marilla oli aivan ihana lukio luokka, missä ei ollut enää mitään pikkulapsi touhua. Vaan kaikki olivat jo nuoria aikuisia. Kaikki tytöt ja pojat tulivat toimeen ja juttuun. Asiat joista puhuttiin liittyivät kouluun, harrastuksiin ja sivusivat jo kaikkia aikuisten asioita. Toki uudessakin luokassa voisi olla hyvin samanlaista. Vaikuttaisiko se jotenkin että nyt oltiin maalla, ei kaupungissa. Miten sitä uskaltaisi ensimmäisen kerran puhua jotakin ja jos ei puhuisi, mitä kaikki ajattelisivat. Katsoisivatko että mikä hienohelma tänne luokkaan on tullut. Jos niin kävisi ,en ainakaan muuttaisi tyyliäni sen takia. Minne ihmeeseen sitä menisi istumaankaan, mistä sitä tietäisi kenen paikka missäkin on. Nyt Marille alkoi nousta paniikki pintaan. Äkkiä ajatukset johonkin muuhun. Anna...

Voi Anna kunpa sinä olisit täällä. Kuinka yhden ja saman ihmisen ajatteleminen voi olla yhtä aikaa parasta mitä maailmassa on ja kuitenkin kauheinta. Vielä kauheampaa kuin koulu. Annan kanssa he olivat tunteneet jo ihan pienestä asti. Sillä heidän vanhempansa olivat perhetuttuja. Mutta heidän ystävyytensä alkoi sinä ensimmäisenä koulu päivänä, kun opettaja laittoi heidät istumaan vierekkäin.
Ja se oli kestävä läpi elämän. Sitä ei joku typerä muutto rikkoisi. Mari painautui syvemmälle sohvan uumeniin ja takan lämmössä hänen silmänsä painuivat melkein kiinni. Hänen silmiensä edessä meni kuin filminauha. Kuinka he olivat oppineet samaan aikaan lukemaan. Miten Anna oli ollut heidän mukanaan maalla ja kuinka he olivat soutaneet läheiseen saareen ja kuinka sinne tuli heidän salainen paikkansa, mistä kukaan ei tiennyt mitään. Kuinka he pystyivät luottamaan toisiinsa niin paljon, ettei ollut mitään asiaa mitä he eivät olisi voineet toisilleen kertoa. Kuvia tuli ja meni. Muisto toisensa perään. Mari räpytteli silmiään, ei kai hän nyt sentään ollut nukkunut. Sydämen kohdalla tuntui kipu.
Ja aivan kuin pieni pelon siemen ,mitä jos elämä sittenkin erottaa.

Mutta onneksi tässä talossa ei voinut tällä hetkellä vaipua pitkäksi aikaa synkkyyteen.
Kohta kuului isosiskon äänellä huudettavan Maarii, missä olet, meillä alkaa olla kiire.
Äiti, isä, Mari ja Marin pikkusisko olivat luvanneet hoitaa kaikkia lastenlapsia, että isosiskot miehineen voisivat mennä yhdessä ulos syömään. Mielellään Mari pikkuisia hoiti. Ei auttanut kuin nousta ,vaikka sohvalla takan lämmössä olisi siinäkin ollut niin mukava olla. No, siinä pystyi istua vielä monta kertaa ennen kuin olisi kevät. Siskojen lapsia näkisi harvoin.

Marin siskoilla oli kolme aivan vauva ikäistä lasta ja yksi vähän isompi taapero. Kyllä me pärjäämme hyvin, kun meitä on neljä hoitajaakin, eli yksi napero jokaiselle. Tehdäänpäs jako sanoi isä ja iski Marille silmää. Yksi vauvoista oli aika itkuinen, hänellä oli vatsa vaivoja, äiti huolehtisi hänestä. Seuraava vauvoista oli toiseksi pienin ja isä lupasi hoitaa häntä. Kolmas vauvoista oli jo vähän isompi, niin että häntä oli jo helpompi pitää sylissä, ei tarvinnut niin enää varoa, että niska olisi huonossa asennossa ja sitäpaitsi hän oli hyväntuulinen vauva. Mari määrättiin hänen hoitajaksi. Vauvoista vanhin oli jo helposti käsiteltävä ja hän viihtyi jo pitkiä aikoja lattialla lelukaaren alla leikkien. Marin pikkusisko sai hänet hoidettavakseen.

Isä keksi, että kaikkein kivointa heillä kaikilla olisi jos he laittaisivat paljon pehmeitä peittoja lattialle ja lapset sinne makoilemaan ja lelukoppa haettaisiin viereen ja näin pikkuisia olisi helppo yhdessä viihdyttää. Ensimmäisenä vastalauseen huusi äidin hoitama vauva. Äiti otti hänet syliin ja kantoi ympäri huonetta. Mutta vauva vain itki. Isä otti ohuen viltin ja kääri äidin sylissä itkeneen vauvan siihen, sopivan tiukkaan kapaloon, eikä mennyt kuin hetki kun kuului vain hiljaista tuhinaa. Näin itse hoito hetki oli mukava niin vauvoille, kuin isommillekkin.

Kaikkien pikkuisten äidit olivat kirjoittaneet ylös mitä kukin vauva söisi ennen nukkumaan menoa.
Isoimmalle annettiin jo pilttiä, osa joi pullosta maitoa, osa velliä. Kaikki saivat kuitenkin mahansa täyteen. Kukaan ei kuitenkaan nukahtanut pullolle. Niinpä päätettiin mennä vielä hetkeksi olohuoneeseen, kukin vauvansa sylissään. Siinä olikin sitten hyvä jutustella päivän tapahtumista, Marin pikkusisko kertoi innoissaan uudesta koulustaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Isä halusi puhua mitä maailmalla tapahtui. Isä oli sanonut ,että se auttaisi heitä koulunkäynnissä.

Osa pikkuisista nukahti syliin ja heidät kannettiin suoraan vaunuihin ja sänkyyn, missä kukin nyt sitten nukkuikin. Yksi vauvoista piti laittaa vaunuihin ja peitellä sinne ja hän nukahtaisi sinne itse. Tämän pienen pojan, jolla oli vatsavaivoja ,äiti ja isä nukutti vuorotellen kantamalla. Kaikki neljä pikkuista oli poikia ja yksi heistä nukkui vanhassa korisängyssä jossa Mari ja hänen siskot olivat nukkuneet vauvoina. Korissa oli kaunis harso katos ,jossa oli sininen rusetti ja sen sinisen rusetin alla oli Marikin nukkunut aikoinaan. Äiti oli toivonut että heille olisi syntynyt poika vauvakin. Sen mumma oli kertonut Marille pienenä, mutta siitä ei saisi puhua, niin mumma oli Marille sanonut.

Kun kaikki pienet oli saatu nukkumaan. Nelikko kokoontui vielä keittiöön iltapalalle. Isot siskot olivat leiponeet päivällä kaikenlaista hyvää, alkaksi heille pikkuisten hoidosta. Niin että kun kaikki herkut oli laitettu pöytään ja isä oli keittänyt teetä. Oli siinä niin paljon kaikkea etteivät he jaksaisi syödä ,kuin pienen osan. Siinä samalla sitten vielä rupateltiin kaikkea mukavaa. Kunnes pihasta kuului tulevien autojen äänet.

Kaikki neljä menevät eteiseen vastaan kirkonkylästä palaavia. Kaikki halusivat kertoa yhtä-aikaa
kuulumisiaan. Meteli kohoaa jo niin kovaksi, että äiti komentaa kaikki saliin. Ennen kuin he herättäisivät vauvat. Itse äiti sanoi käyvänsä siistimässä vielä keittiön. Kirkonkylältä tulijoista kukaan ei halunnut enää syödä mitään. Tarvitsetko apua, Mari kysyi äidiltä. Mutta äiti sanoi kyllä selviävänsä.

Mari livistää vielä hetkeksi olohuoneeseen sillä syyllä, että hän voi laittaa puita vielä takkaan. Huvilaa täytyy lämmittä pitkin päivää myös puutakoilla, muuten vanha rakennus on liian viileä.
Voi kuinka kauniita siskot olivat olleet , kun he olivat lähdössä viettämään yhdessä iltaa, oikeita leidejä. Mari miettii tuleeko hänestäkin joskus yhtä kaunis kuin siskot. Ei hän mielestään ruma ole, mutta ei kyllä yhtä kaunis kuin siskotkaan. Kauneinta hänessä on vaaleat pitkät ja paksut hiukset. Ja se ainoa asia mikä äitiä huolettaa hänessä on se, ettei hän ole yhtään leidi olemukseltaan, vaan hän on aina ennemmin ollut vähän poika/tyttö. Äiti on sanonut useita kertoja, kuinka siskot hänen iässään olivat jo nuoria kauniita naisia. Isä on puolustanut häntä ja sanonut: anna tytön kehittyä omaksi itsekseen, äläkä pakota häntä mihinkään muottiin, etkö muista kuinka siinä käy. Kuka on pakotettu johonkin muottiin, ei kai äitiä sentään.

Kun Mari on ollut jokainen kesä kaksi kuukautta tällä pienellä kylällä, heidän huvilallaan.
Hän tietää että hänen ikäisiään tyttöjä ei tällä kylällä ole. Kirkonkylällä toki on, eihän muuten voisi olla hänen ikäiselleen lukioluokkaa. Mutta olisi niin mukava, jos olisi joku tyttö tällä kylällä.Äiti on kertonut, että toinen yhtäsuuri huvila, kuin heilläkin on, olisi myyty ja siihen olisi muuttanut perhe, jossa on ainakin yhtä monta tyttöä, kuin heillä. Äiti oli jutellut tämän uuden rouvan kanssa kaupalla. Mutta jotenkin äidille oli tullut sellainen käsitys, että heidän tyttönsä olisivat vanhempia kuin heillä. Mutta varmasti hänen täytyisi käydä heillä kysymässä, jos heillä kuitenkin olisi hänen ikäinen tyttö miettii Mari. Sillä hänen täytyisi saada ystävä. Kun hänellä oli aina ollut Anna, hän ei osaisi olla yksin. Ei kukaan koskaan voisi korvata Annaa, hänen sydän ystäväänsä, mutta olisi se kuitenkin mukava, että hänellä olisi joku jonka kanssa ainakin voisi jakaa kaikkia ihan tavallisia asioita.
Äiti avasi olohuoneen oven ja sanoi ,että joku aivan vieras tyttö ,joka sanoo nimekseen Taina, kysyy sinua. Marin sydän jätti yhden lyönnin väliin...

Taina

                                                          kylä jossa Taina asuu.

Taina on asunut pienenä tyttönä hyvin samanlaisessa kylässä , kuin missä hän asuu nyt nuorena naisenakin. Kotikylä oli hyvin pieni ja se oli myös kauniin pienen järven rannalla. Kesällä käytiin tosi paljon uimassa, lähes joka päivä, Niinpä Taina ui syksyllä myöhään ,täällä uudessa kylässä, jonne hän muutti syksyllä. Tainalla oli rakastavat vanhemmat ja ihana iso veli, pari vuotta Tainaa vanhempi. Kun Taina oli 15-vuotias, äiti sairastui rinta syöpään ja kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Vaikka Taina toivoi että äiti parantuisi, hän oli jo niin iso, että hän osasi ajatella myös niin, että toivottavasti äiti pääsisi pois kärsimästä. Oli kovaa katsoa, kun äiti oli niin kipeä. Taina hoiti äitiä paljon ,koska äiti oli ihan loppuun asti kotona, vain kaksi viimeistä vuorokautta hän oli sairaalassa.
Äiti kuoli lähellä juhannusta. Hautajaisten jälkeen Taina muutti ihan läheiseen kaupunkiin opiskelemaan lähihoitajaksi, Tämän päätöksen hän teki jo silloin, kun hoiti äitiä. Se tuntui juuri siltä mitä hän haluaiai tehdä. Ja voihan sitä sitten opiskella myöhemmin uudelleen/lisää, jos siltä alkaa tuntua. Lukioon Taina ei halunnut mennä, vaikka iso veli lukion olikin käynyt. Mutta Taina ei ollutkaan niin hyvä koulussa kuin veli. Ainoa asia mikä Tainaa huolestutti, oli se ,että isä jäi näin pian äidin kuoleman jälkeen yksin, vain kaksi kuukautta. Mutta kun Taina oli ehdottanut isälle, että hän olisi isän kanssa vielä yhden vuoden kotona. Oli isä sanonut jyrkästi ei. Isä oli ostanut veljelle auton, että hän pystyy käydä helposti Helsingistä kotona. Minne hän lähti opiskelemaan. Isä olisi ostanut myös Tainalle auton, mutta Taina  ei halunnut. Läheinen kaupunki jonne Taina muutti opiskelemaan ,sieltä oli helppo tulla käymään kotona. Ja nyt myöhemmin kylä jonne Maaria muutti töihin, myös sieltä oli helppo matkustaa lapsuuden kotiin, katsomaan isää. Maaria käytti rahat jotka isältä sai , mieluummin oman ensimmäisen kodin laittamiseen.

                                                             makuuhuone

Taina sai hyvän todistuksen lähihoitaja koulusta ja mikä tärkeintä hän piti todella paljon työstä.
Hän olisi varmasti saanut töitä läheltä kotoakin, mutta hän halusi lähteä kokeilemaan siipiään. Nyt kun isäkin oli jo päässyt pahimman surun yli ja Maaria voi hyvillä mielin lähteä isästä kauemmaksikin. Maaria ei halunnut Helsinkiin niin kuin isoveli, vaan hän halusi johonkin pieneen kylään, sellaiseen missä hän oli lapsena asunut. Lähihoitaja sai melkein valita minne hakee töihin. Kylä johon hän sitten haki töihin, oli vailla kahta lähihoitajaa. Näin Taina sai valita kumpaan haluaa töihin. Toinen paikka oli kirkonkylällä, asunto oli kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Maaria ei ollut ikinä asunut kerrostalossa. Toinen paikka oli pienessä kylässä. Siellä asunto oli tehty isohkon maalaistalon toiseen päätyyn, myös toisessa päässä oli samanlainen asunto, mutta siellä asui nuoripari jolla oli pieni poika vauva. Asunnossa oli 4 pientä huonetta ja pesutilat, n.45 neliötä. Ja sitten asunnossa oli kaksi luxus juttua: yhdestä huoneesta pääsi ulos, ovi vei pienen pienen puutarha pläntin luo. Se oli asunnon ja Salmen perheen kasvihuoneen välissä. Toinen aivan ihana juttu oli kattopuutarha, missä oli riippumatto. Ja vielä kaiken tämän lisäksi Salmen perheen ranta oli ihan lähellä, siellä sai käydä uimassa ja kerran viikossa saunassa. Näin Tainan ei ollut vaikea valita näiden kahden työpaikan välillä.

                                                                   olohuone

Asunnossa oli siis 4 pientä huonetta; makuuhuone, jonka katolla oli kattoterassi. Sitten oli olohuone, keittiö, johon ei mahtunut ruokapöytä. Näin viimeisestä huoneesta tuli ruokailuhuone. Isä oli muuttanut uuteen vähän pienempään asuntoon, hän sanoi ,että heidän yhteisessä asunnossa on äiti liikaa koko ajan läsnä. Kyllä Taina ja hänen isoveli sen ymmärsi. Sen takia isä kysyi haluaisivatko he vanhoja huonekaluja, kun ne ei kaikki mahdu hänen uuteen asuntoon. Isoveli ei halunnut mitään, hän keräsi Alvar Aallon huonekaluja. Mutta Taina ihan oikeasti halusi, ei vaan sen takia, että äiti oli niitä rakastanut. Näin Tainan ei tarvinnut ostaa kuin jotain pientä. Melkein kaikki isän antamat rahat oli Tainalla säästössä. Taina mietti asunnon keittiötä, se oli aika nykyaikainen, mutta sinne ei tosiaan mahtunut ruokapöytä, mutta peräseinälle Taina laittoi vanhan astiakaapin. Ja se sopi aika hyvin nykyaikaiseen keittiöön. Taina oli asuntoonsa enemmän kuin tyytyväinen.

                                                                keittiö

Salmen perheen Elsa mummo oli ensimmäinen vieras joka Tainalla kävi. Elsan tapana on leipoa pullarinkilä ja käydä toivottamassa uudet kyläläiset tervetulleiksi. Nyt hän on siis pullarinkulansa kanssa Tainalla kylässä. He juovat kahvia. Taina kiittää mummua pullarinkilästä ja on onnellinen ,että hänellä on pakkanen mihin hän voi laittaa loput pullat. Hän ei ole vielä ehtinyt leipoa ,niin nyt on mitä tarjota, kun joku tulee kylään. He olivat jutelleet paljon vanhainkodin/palvelutalon asioista. Taina sanoi, että hänestä on ihanaa, että hänen työpaikka on hyvin kodinomainen, Keittiön ja olohuoneen yhdistelmä on joltakin todella hyvä idea. Voi osallistua kahvin ja ruuan laittoon tai vain istua ja jutella toisten kanssa. Ja jos oikein haluaa olla yksin ja rauhassa voi mennä omaan huoneeseen. Kaikki asukkaat ovat melko hyvä kuntoisia, jos kunto menee oikein huonoksi, silloin siirretään kirkonkylän vanhainkotiin.

                                                                    ruokailuhuone

Mummo on kertonut Tainalle jotakin jokaisesta kylän asukkaasta, näin Tainalle on muodostunut jonkinlainen käsitys kyläläisistä. Sen Taina ainakin heti huomasi, että hänen ikäisiä tyttöjä ja poikia ei ole. Paitsi Malvimaaran uusi perhe, josta mummukaan ei tiedä vielä paljon mitään. Sillä heillä mummu ei ole vielä käynyt. Mutta sen verran mummu on muilta kuullut, että perheessä on aika vanhat isä ja äiti (jotakin 60 kieppeillä) Ja heillä on todella monta aikuista tyttöä, joista osa on jo naimisissa ja osalla on jo lapsiakin. Mummu miettii asuvatko he kaikki samassa talossa, vai ovatko he vain nyt kaikki käymässä, kun on muutto meneillään. Talo johon he muuttavat on kylän suurin huvila ja siihen tehtiin mittava remontti ennen kuin Malvimaaran perhe siihen muutti. Sitäkään mummu ei tiedä miksi he ovat kylälle muuttaneet. Kuka heistä on menossa töihin ja minne. Vai onko vanha pariskunta muuttanut kylälle viettämään vanhuuden päiviään. Huvila on yhtä kauniilla paikalla kuin Salmenkin perheen koti. Mutta sen mummo tietää, että perheessä on yksi tyttö jonka täytyy olla suunnilleen samanikäinen kuin Tainakin. Sillä mummu on nähnyt hänet toisen vanhemman tytön kanssa tiellä työntämässä vaunuja. Nyt pitäisi vaan saada selville asuuko tyttö täällä.

                                                                   pieni sisäpiha



Kirkonkylällä asuu tietenkin paljon Tainan ikäisiä nuoria, mutta olisi mukava jos omallakin kylällä olisi joku saman ikäinen ystävä, sanoo Hilja joka on juuri tullut myös Tainalle kylään. Hänet Taina pyysi kylään kun oli töissä ennen vapaapäiviään. Joku opiskelija toi hänet nyt Tainalle kylään ja Taina lupasi viedä hänet takaisin vanhainkotiin. Taina pyysi hänet kylään ,koska Hilja on kovin yksinäinen. Hänellä kun ei ole miestä eikä lapsia. Siskoja hänellä kyllä on, mutta he eivät käy Hiljaa katsomassa. Eikä Hilja ole vanhainkodistakaan saanut ystävää. Tainan pomo varoitti Tainaa, ettei väsytä itseään, kun töiden lisäksi pyytää potilaita kotiinsakin. Taina selitti että hän kyllä huolehtii omasta jaksamisestaan.
Mutta nyt Hilja ottaa kantaa Tainan ystävä asiaan. Hän kannustaa Tainaa menemään käymään Malvimaaralla ja ottamaan selvää onko heillä Tainan ikäinen tyttö ja asuuko hän täällä kylällä vai ei.
Hilja sanoo, että hän tietää minkälaista on elää läpi elämänsä ilman sydänystävää.
Taina haluaa kovasti itselleen ystävää ja niinpä hän lupaa naisille, että käy Malvimaaralla ottamassa selvää löytyisikö sieltä hänelle ystävää vai ei. Eihän hän siinä mitään menettäisikään, jos siellä ei ole hänen ikäistä tyttöä, hän ainakin tietää sen, eikä sitä tarvitse jäädä miettimään.

                                                                kattopuutarha.

p.s vähän teippejä vielä tuon riippukeinun tukena, kun just sen liimasin, ei siis jää noi teipit tuohon.

Helena

Kylä jossa Helenakin on asunut jo jonkin aikaa, on hänen mittapuunsa mukaan pieni kylä,

mutta todella kauniin järven syleilyssä. Jos tilanne olisi toinen hän olisi varmasti jo pudistanut

kylän tomut jaloistaan. Mutta kaiken takana on mies, Raimo. He ovat seurustelleet

lähes siitä asti ,kun Helena on kylään muuttanut. Tällä hetkellä Helena haaveilee jo

sormuksesta. Raimon vaimo on kuollut ja hänellä on 8-vuotias tyttö. Mutta se ei ole

Helenalle ongelma, vaan hän on suunnitellut kaiken valmiiksi, niin että se häntä itseään

miellyttää.

Helena on tehnyt pitkän työpäivän kirkonkylän kunnantalolla kunnanjohtajan sihteerinä.

Hän on työpaikkaansa erittäin tyytyväinen. Sen takia hän muuttikin kylään. Aluksi hän

oli tyytymätön siihen, ettei saanut asuntoa kirkonkylältä. Mutta mieli muuttui kyllä

nopeasti ,kun hän näki asuntonsa ja vielä nopeammin kun hän kohtasi Raimon. Hän ei

olisi ikinä uskonut ,että hänen elämänsä mies voisi löytyä tästä aurinkoisesta pienestä

kylästä kauniisti liplattavan järven rannalta. Mutta niin vain kävi. Helenaa ei haittaa

edes se, että Raimo on tällä hetkellä työtön. Opettajana hän saa varmasti töitä isosta

kaupungista jonne he ilmanmuuta muuttavat, kun ovat menneet naimisiin.

Helena lepää sohvalla ja lepuuttaa jalkojaan. Hän odottaa Raimoa ,joka tulee

hakemaan häntä ulos. He ovat menossa ulos syömään. Yleensä he ovat Helenan

luona tai menevät ulos. Vain kerran Helena on käynyt Raimon ja Paulan kotona.

Ja se yksi kerta hänelle myös riitti. Tänään hänen oli ollut melko vaikea saada puhuttua

Raimoa ympäri lähtemään ulos. Raimo oli perustellut, että hänen pitäisi olla enemmän

kotona Paulan kanssa. Mutta kyllähän Helena naisten keinot osaa.

Kun Helenalla nyt on aikaa, hänen katseensa kiertää ympäri olohuoneen. Hän on

kyllä niin tyytyväinen, kuin olla voi. Puitteet ovat melko hyvät, niin hyvät kuin

tällaisessa vuokra-asunnossa nyt olla voi. Tapettia Helena edes takaseinään kaipaisi.

Mutta kaikki mikä on hänen on tarkkaan ja huolella valittu. Ja jokainen tavara on

tarkalleen oikealla paikallaan. Tämänkin asian Helena on miettinyt valmiiksi. Hän

haluaa kaikki omat tavaransa mukaan, kun he muuttavat ja loput puuttuvat tavarat

he voivat ostaa yhdessä Raimon kanssa ja alkaa näin rakentaa yhteistä tulevaisuuttaan.

Helenan katse kiertää vielä huonetta joka on hänen kättensä taidon näyte. Jos hänen

matossaan olisi hapsut, ne olisi varmaan kammalla kammattu järjestykseen. Eikä

Helena niitä hapsuja sekaisin haluaisikaan. Kuka ne hapsut sitten voisi sekoittaa.

Lapset, on Helenan nopea ajatus. Mutta sekin ajatus on jo nuorena tyttönä Helenan

mielessä laitettu yhtä siististi järjestykseen kuin maton hapsut. Ei lapsia. Ja näin

Helenan "maton hapsut" ovat turvassa.

Helenan ajatukset liukuvat asunnosta Raimoon. Kuinka kaikki alkoi mennä hänen

elämässään parempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun hänen työnsä etelässä loppuivat

ja hän joutui hakea uutta työpaikkaa etelä pohjanmaalta. Siinä vaiheessa ,kun suuren

kaupungin tyttö joutuu muuttamaan pieneen kirkonkylään kauas etelästä ja vielä

pienimpään kylään, ei voi tuntua tulevaisuus kovin ruusuiselta. Mutta se ruususen

elämä odotti kuitenkin häntä tämän aurinkoisen kylän miehen hahmossa.

Onkohan kenelläkään näin kaunista kotia tässä kylässä Helena miettii. Sillä hän ei

todellakaan sitä tiedä. Koska hän ei ole käynyt kenenkään muun kuin Raimon

kotona. Mutta hän voi kuvitella millaisia koteja näillä ihmisillä on ,jotka eivät ole

koskaan etelän tyylikkäitä koteja edes nähneet.

Mutta ovikello soi ja hymy syttyy Helenan kauniille kasvoille. Raimo on tullut ja

kaikki äskeiset ajatukset häipyvät Helenan mielestä. On vain Raimo.