Ennen kuin joku huomaa hänet ja huikea meteli täyttää huoneen. Kyllä hän on ikionnellinen,
kun siskot ,heidän miehet ja lapset ovat käymässä. Hetken hiljaisuus on kuitenkin välillä tarpeen,
nyt kun hän asuu äidin, isän ja pikkusiskon kanssa. Hän on tottunut hiljaisuuteen. Isosiskot ovat muuttaneet kaikki omiin koteihinsa.
Niin, hänkin on muuttanut juuri uudelle paikkakunnalle ja uuteen kotiin. Tai ei koti nyt mikään uusi ole, ikivanha huvila. Eikä vieraskaan, sillä hän on viettänyt jokaikisen kesän täällä, niin pienestä kuin voi muistaa. Tämä oli mumman ja vaarin koti ja aika monen muun suvun jäsenen sitä ennen.
Kyllähän sitä on aina puhuttu, että sitten kun äiti ja isä jää eläkkeelle, muutetaan maalle.
Eikä Mari ole sitä sen syvällisemmin pohtinut, ajatellut vaan aina että sitten joskus.
Mutta nyt se joskus on todellisuutta.
Takkatuli ritisee niin kivasti ,että välillä on pysähdyttävä kuuntelemaan vain sitä ja hiljaisuutta.
Missä kaikki oikein ovat? Nyt on maaliskuun alku, eikä kukaan ole varmaankaan mennyt ulos
tähän aikaan iltapäivästä. Kesällä on eri, kun voi vain juosta suuren lasikuistin läpi puutarhaan ja rantaan.Puutarha on niin ihana, että Mari joutuu oikein pysähtyä miettimään sitä. Puutarha on ikivanha, sitä on naiset, miehet, lapsetkin hoitaneet rakkaudella sukupolvi kerrallaan. Niin ja myös kauan sitten myös henkilökunta, joka oli palkattu kulloinkin. Marin mielestä kaikki mummaa ja vaaria aiemmin eläneet ovat ihmisiä kauan sitten. Ja olihan mummalla kesäisin huvilalla siivous
ja muuta apua. Kun Mari on oikein rehellinen, niin onhan äidilläkin ollut varsinkin siivous apua.
Mutta se on niin eri asia, kuin ennen vanhaan, kun henkilökunta asui aina kesät maalla ja talvet kaupungissa, kulloisenkin perheen ullakkotiloissa. Onkohan silloin ollut jännittävämpää elämää,
kuin nyt. Ainakaan koulussa ei käyty vaan kotiopettajatar opetti lapsia kotona. Koulu...
Voi miksi koulun täytyi tulla ajatuksiin nyt, kun Marin oli niin hyvä olla. Mutta nyt oli jo myöhäistä,
koulu oli tullut mieleen ja siellä se pysyi. Mari ei ollut paljon miettinyt koko asiaa, sillä se oli toiseksi pahin asia koko tässä muutossa. Mutta jotenkin siitä ei viitsinyt puhua äidille ,varsinkin kun Mari on nähnyt kuinka äidin silmät loistavat. Äiti ja isä sanoivat vain, että kyllähän sinä olet aina tiennyt, että me muutamme tänne. Kyllähän äidin ja isänkin piti luopua paljosta, kun tänne muutettiin. Kaupunki koti myytiin ja tilalle ostettiin pieni kaksio kaupunki käyntejä varten. Mutta nyt Mari on rehellinen itselleen, eikä yritä varsin ajatella muuta. Vaan nyt on pakko ajatella koulua, sillä ei sinne muuten voi mennä.
Marilla oli aivan ihana lukio luokka, missä ei ollut enää mitään pikkulapsi touhua. Vaan kaikki olivat jo nuoria aikuisia. Kaikki tytöt ja pojat tulivat toimeen ja juttuun. Asiat joista puhuttiin liittyivät kouluun, harrastuksiin ja sivusivat jo kaikkia aikuisten asioita. Toki uudessakin luokassa voisi olla hyvin samanlaista. Vaikuttaisiko se jotenkin että nyt oltiin maalla, ei kaupungissa. Miten sitä uskaltaisi ensimmäisen kerran puhua jotakin ja jos ei puhuisi, mitä kaikki ajattelisivat. Katsoisivatko että mikä hienohelma tänne luokkaan on tullut. Jos niin kävisi ,en ainakaan muuttaisi tyyliäni sen takia. Minne ihmeeseen sitä menisi istumaankaan, mistä sitä tietäisi kenen paikka missäkin on. Nyt Marille alkoi nousta paniikki pintaan. Äkkiä ajatukset johonkin muuhun. Anna...
Voi Anna kunpa sinä olisit täällä. Kuinka yhden ja saman ihmisen ajatteleminen voi olla yhtä aikaa parasta mitä maailmassa on ja kuitenkin kauheinta. Vielä kauheampaa kuin koulu. Annan kanssa he olivat tunteneet jo ihan pienestä asti. Sillä heidän vanhempansa olivat perhetuttuja. Mutta heidän ystävyytensä alkoi sinä ensimmäisenä koulu päivänä, kun opettaja laittoi heidät istumaan vierekkäin.
Ja se oli kestävä läpi elämän. Sitä ei joku typerä muutto rikkoisi. Mari painautui syvemmälle sohvan uumeniin ja takan lämmössä hänen silmänsä painuivat melkein kiinni. Hänen silmiensä edessä meni kuin filminauha. Kuinka he olivat oppineet samaan aikaan lukemaan. Miten Anna oli ollut heidän mukanaan maalla ja kuinka he olivat soutaneet läheiseen saareen ja kuinka sinne tuli heidän salainen paikkansa, mistä kukaan ei tiennyt mitään. Kuinka he pystyivät luottamaan toisiinsa niin paljon, ettei ollut mitään asiaa mitä he eivät olisi voineet toisilleen kertoa. Kuvia tuli ja meni. Muisto toisensa perään. Mari räpytteli silmiään, ei kai hän nyt sentään ollut nukkunut. Sydämen kohdalla tuntui kipu.
Ja aivan kuin pieni pelon siemen ,mitä jos elämä sittenkin erottaa.
Mutta onneksi tässä talossa ei voinut tällä hetkellä vaipua pitkäksi aikaa synkkyyteen.
Kohta kuului isosiskon äänellä huudettavan Maarii, missä olet, meillä alkaa olla kiire.
Äiti, isä, Mari ja Marin pikkusisko olivat luvanneet hoitaa kaikkia lastenlapsia, että isosiskot miehineen voisivat mennä yhdessä ulos syömään. Mielellään Mari pikkuisia hoiti. Ei auttanut kuin nousta ,vaikka sohvalla takan lämmössä olisi siinäkin ollut niin mukava olla. No, siinä pystyi istua vielä monta kertaa ennen kuin olisi kevät. Siskojen lapsia näkisi harvoin.
Marin siskoilla oli kolme aivan vauva ikäistä lasta ja yksi vähän isompi taapero. Kyllä me pärjäämme hyvin, kun meitä on neljä hoitajaakin, eli yksi napero jokaiselle. Tehdäänpäs jako sanoi isä ja iski Marille silmää. Yksi vauvoista oli aika itkuinen, hänellä oli vatsa vaivoja, äiti huolehtisi hänestä. Seuraava vauvoista oli toiseksi pienin ja isä lupasi hoitaa häntä. Kolmas vauvoista oli jo vähän isompi, niin että häntä oli jo helpompi pitää sylissä, ei tarvinnut niin enää varoa, että niska olisi huonossa asennossa ja sitäpaitsi hän oli hyväntuulinen vauva. Mari määrättiin hänen hoitajaksi. Vauvoista vanhin oli jo helposti käsiteltävä ja hän viihtyi jo pitkiä aikoja lattialla lelukaaren alla leikkien. Marin pikkusisko sai hänet hoidettavakseen.
Isä keksi, että kaikkein kivointa heillä kaikilla olisi jos he laittaisivat paljon pehmeitä peittoja lattialle ja lapset sinne makoilemaan ja lelukoppa haettaisiin viereen ja näin pikkuisia olisi helppo yhdessä viihdyttää. Ensimmäisenä vastalauseen huusi äidin hoitama vauva. Äiti otti hänet syliin ja kantoi ympäri huonetta. Mutta vauva vain itki. Isä otti ohuen viltin ja kääri äidin sylissä itkeneen vauvan siihen, sopivan tiukkaan kapaloon, eikä mennyt kuin hetki kun kuului vain hiljaista tuhinaa. Näin itse hoito hetki oli mukava niin vauvoille, kuin isommillekkin.
Kaikkien pikkuisten äidit olivat kirjoittaneet ylös mitä kukin vauva söisi ennen nukkumaan menoa.
Isoimmalle annettiin jo pilttiä, osa joi pullosta maitoa, osa velliä. Kaikki saivat kuitenkin mahansa täyteen. Kukaan ei kuitenkaan nukahtanut pullolle. Niinpä päätettiin mennä vielä hetkeksi olohuoneeseen, kukin vauvansa sylissään. Siinä olikin sitten hyvä jutustella päivän tapahtumista, Marin pikkusisko kertoi innoissaan uudesta koulustaan ja kaikesta siihen liittyvästä. Isä halusi puhua mitä maailmalla tapahtui. Isä oli sanonut ,että se auttaisi heitä koulunkäynnissä.
Osa pikkuisista nukahti syliin ja heidät kannettiin suoraan vaunuihin ja sänkyyn, missä kukin nyt sitten nukkuikin. Yksi vauvoista piti laittaa vaunuihin ja peitellä sinne ja hän nukahtaisi sinne itse. Tämän pienen pojan, jolla oli vatsavaivoja ,äiti ja isä nukutti vuorotellen kantamalla. Kaikki neljä pikkuista oli poikia ja yksi heistä nukkui vanhassa korisängyssä jossa Mari ja hänen siskot olivat nukkuneet vauvoina. Korissa oli kaunis harso katos ,jossa oli sininen rusetti ja sen sinisen rusetin alla oli Marikin nukkunut aikoinaan. Äiti oli toivonut että heille olisi syntynyt poika vauvakin. Sen mumma oli kertonut Marille pienenä, mutta siitä ei saisi puhua, niin mumma oli Marille sanonut.
Kun kaikki pienet oli saatu nukkumaan. Nelikko kokoontui vielä keittiöön iltapalalle. Isot siskot olivat leiponeet päivällä kaikenlaista hyvää, alkaksi heille pikkuisten hoidosta. Niin että kun kaikki herkut oli laitettu pöytään ja isä oli keittänyt teetä. Oli siinä niin paljon kaikkea etteivät he jaksaisi syödä ,kuin pienen osan. Siinä samalla sitten vielä rupateltiin kaikkea mukavaa. Kunnes pihasta kuului tulevien autojen äänet.
Kaikki neljä menevät eteiseen vastaan kirkonkylästä palaavia. Kaikki halusivat kertoa yhtä-aikaa
kuulumisiaan. Meteli kohoaa jo niin kovaksi, että äiti komentaa kaikki saliin. Ennen kuin he herättäisivät vauvat. Itse äiti sanoi käyvänsä siistimässä vielä keittiön. Kirkonkylältä tulijoista kukaan ei halunnut enää syödä mitään. Tarvitsetko apua, Mari kysyi äidiltä. Mutta äiti sanoi kyllä selviävänsä.
Mari livistää vielä hetkeksi olohuoneeseen sillä syyllä, että hän voi laittaa puita vielä takkaan. Huvilaa täytyy lämmittä pitkin päivää myös puutakoilla, muuten vanha rakennus on liian viileä.
Voi kuinka kauniita siskot olivat olleet , kun he olivat lähdössä viettämään yhdessä iltaa, oikeita leidejä. Mari miettii tuleeko hänestäkin joskus yhtä kaunis kuin siskot. Ei hän mielestään ruma ole, mutta ei kyllä yhtä kaunis kuin siskotkaan. Kauneinta hänessä on vaaleat pitkät ja paksut hiukset. Ja se ainoa asia mikä äitiä huolettaa hänessä on se, ettei hän ole yhtään leidi olemukseltaan, vaan hän on aina ennemmin ollut vähän poika/tyttö. Äiti on sanonut useita kertoja, kuinka siskot hänen iässään olivat jo nuoria kauniita naisia. Isä on puolustanut häntä ja sanonut: anna tytön kehittyä omaksi itsekseen, äläkä pakota häntä mihinkään muottiin, etkö muista kuinka siinä käy. Kuka on pakotettu johonkin muottiin, ei kai äitiä sentään.
Kun Mari on ollut jokainen kesä kaksi kuukautta tällä pienellä kylällä, heidän huvilallaan.
Hän tietää että hänen ikäisiään tyttöjä ei tällä kylällä ole. Kirkonkylällä toki on, eihän muuten voisi olla hänen ikäiselleen lukioluokkaa. Mutta olisi niin mukava, jos olisi joku tyttö tällä kylällä.Äiti on kertonut, että toinen yhtäsuuri huvila, kuin heilläkin on, olisi myyty ja siihen olisi muuttanut perhe, jossa on ainakin yhtä monta tyttöä, kuin heillä. Äiti oli jutellut tämän uuden rouvan kanssa kaupalla. Mutta jotenkin äidille oli tullut sellainen käsitys, että heidän tyttönsä olisivat vanhempia kuin heillä. Mutta varmasti hänen täytyisi käydä heillä kysymässä, jos heillä kuitenkin olisi hänen ikäinen tyttö miettii Mari. Sillä hänen täytyisi saada ystävä. Kun hänellä oli aina ollut Anna, hän ei osaisi olla yksin. Ei kukaan koskaan voisi korvata Annaa, hänen sydän ystäväänsä, mutta olisi se kuitenkin mukava, että hänellä olisi joku jonka kanssa ainakin voisi jakaa kaikkia ihan tavallisia asioita.
Äiti avasi olohuoneen oven ja sanoi ,että joku aivan vieras tyttö ,joka sanoo nimekseen Taina, kysyy sinua. Marin sydän jätti yhden lyönnin väliin...
